s
Posted on 12 May, 2010
Epifania J.D. Salingerilla (2 osa)
Raisa Marjamäki:
Pyrin artikkelin toisessa osassa selvittämään J.D. Salingerin Seymour – An Introductionissa ilmenevää kuvaa kirjoittajuudesta ja tässä keskeisemmässä asemassa on kirjallisen epifanian käsite.
By an epiphany he meant a sudden spiritual manifestation –. He believed that it was for the man of letters to record these epiphanies with extreme care, seeing that they themselves are the most delicate and evanescent of moments.
Näin James Joyce maadoitti teologisen termin ’epiphany’ kirjallisuustieteellisen käyttöön romaanissaan Stephen Hero. Morris Beja johtaa kirjassaan Epiphany in the modern Novel Joycesta oman määritelmänsä:
”– Sudden illuminations produced by apparently trivial, even seemingly arbitrary, causes” (Beja 1971, 13).
Epifaniaa on käytetty jo ennen Joycea kuvaamaan jumalaisen näyn kokemista ja siitä kirjoittamista, mutta Joycen käytössä käsite vakiintuu tarkoittamaan kirjallista epifaniaa, ilmestystä, jonka syy tai merkitys ei ole johdettavissa itsen ulkopuolelta.
Ashton Nicholls käy teoksessaan The Poetics of Epiphany läpi sitä, miten romantiikan runous Wordsworthistä lähtien siirtyy jumalaisesta ilmoituksesta ja monumentaalisista asioista kirjoittamisesta arkipäiväisempään, pieneen ja triviaaliin. Nicholls keskittyy rajaamaan uskonnollista ja kirjallista epifaniaa erikseen. Hänen mukaansa jumalallisen inspiraation kokija täyttyy jollain itsensä ulkopuolisella eikä kokemuksessa ei ole tulkinnanvaraa vaan sen kertominen tyhjentää sen (Nicholls 1087, 13). Sen sijaan romanttisten runoilijoiden epifaniat eivät ole palautettavissa tiettyyn syntylähteeseen ja niiden merkitys on itse kokemuksessa; mikään kyseisen kokemuksen merkityksen tulkinta ei ylitä itse koettua (Nicholls 1987, 27).
Sekä Beja että Nicholls ovat yhtä mieltä siitä, kuinka vaikeaa on aukottomasti määritellä epifania. Beja myötäilee Joycea, joka käytti epifania-sanaa kuvatakseen joko ilmentymää (manifestation), sen hetkeä, tapausta joka aiheuttaa ilmentymän, koko kokemusta tai käsikirjoituksia, joihin näitä ilmentymiä tallennetaan (Beja 1987, 14). Niinpä epifania voidaan sijoittaa lähes mihin kohtaan taiteellista prosessia tahansa, kirjoittajan kokemuksesta tekstin syntymiseen ja sieltä lukijan kokemukseen. Myös Nichollsin tulkinnassa epifania voi tarkoittaa luonteeltaan melko erilaisia asioita:
Joyce describes epiphany as a psychological event. — On the one hand he [Joyce] uses epiphany to describe the moment of revelation, in which an object (often a person) or an experience reveals itself. On the other hand Joyce uses the verbal strategy by which numerous details in a poem or story are coalesced into a sudden disclosure of meaning. (Nicholls 1987,10.)
Kirjoituksen ja kokemuksen suhde epifaniassa on siis avoin. Perinteinen, romanttiseen runoilijakäsitykseen kytkeytyvä epifania rakentuu lähes poikkeuksetta kokemuksesta kirjoitukseksi ja mahdollisesti lukemistapahtumassa takaisin kokemukseksi (Beja, 1971, 232). Seymour – An Introductionissa kuvattu Seymourin kirjoittamistapa, hänestä piirtyvä kirjoittajamuotokuva, näyttää lukijalle romanttisen runoilijan tuskineen päivineen. Seymourin suuruus runoilijana perustuu ennen kaikkea hänen poikkeukselliseen havaintokykyynsä ja vasta toiseksi kielelliseen taituruuteen. Buddy luonnehtii veljeään paljon kiinalaisen ja japanilaisen klassisen runoperinteen kautta, sillä nämä olivat Seymourin suuret rakkauden kohteet. Buddyn luonnehdinta sisäistyneestä, hetkellisestä ja äärimmäisellä herkkyydellä pelaavasta itämaisesta runoudesta (Salinger 1964, 75 — 78) ei ole kovin kaukana siitä, miten Nicholls kirjoittaa epifaniasta:
They — intrude on the poet’s ordinary perceptual consciousness as a result of the poet’s willingness to feel deeply about the details of ordinary experience (Nicholls 1987, 28).
Buddy Glassin kirjoittamisen tapa (josta lukijalle ei kerrota eksplisiittisesti kuten Seymourin tapauksessa, vaan joka paljastuu todistuskappaleesta eli tekstistä) on kaukana edellä kuvatusta. Kaikessa tiiviyden, kuulauden ja kirkkauden puutteessaan Buddyn teksti näyttää epifaniasta toisen, vähemmän ilmeisen puolen. Paneudun Buddyn kirjoitukseen tarkemmin artikkelin viimeisessä osiossa, mutta käsittelen tässä Bejan esittämää epifanian ja muistin kytköstä, sillä Buddyn epifaniat perustuvat ennen kaikkea kirjoittamalla löydettyihin merkityksiin menneisyydestä. Seymour – An Introduction tapahtuu varsinaisesti nykyhetkessä, mutta suurin osa tekstistä on menneestä kirjoittamista ja Buddyn epifaniat muodostuvat juuri menneen tilanteen tai hetken merkityksen käsittämisestä nykyisyyden kautta.
Beja jakaa muistiin perustuvat epifaniat kahteen luokkaan, jotka ovat retrospektiivinen epifania ja jälleen löydetyn ajan epifania (Beja 1971, 15). Jälkimmäisessä menneisyys herää eläväksi nykyhetkessä jonkin pienen kytköksenä toimivan yksityiskohdan kautta, kuten Proustilla lehmuksenkukkateehen kastetun madelaine-leivoksen kautta. Beja kuvaa retrospektiivistä epifaniaa:
”[A]n event arouses no special impression when it occurs, but produces a sudden sensation of new awereness when it is recalled at some future time” (Beja 1971, 25).
Juuri näin käy Buddyn keskeisessä epifaniassa, joka lähtee liikkeelle siitä, kun hän kirjoittaa miten Seymour neuvoi häntä 10-vuotiaana pelissä ja päätyy hikoiluttavaan oivallukseen kertojan omasta nykyisyydestä, joka on niin voimallinen, että hänen täytyy keskeyttää kirjoittaminen (Salinger 1964, 128). Buddyn kohdalla epifaniaa voi siis tarkastella myös kirjoittamisen kautta löytyvänä kokemuksena, jonakin joka ei olisi mahdollista ilman kirjoittamista, kokemuksena jonka kirjoittaminen mahdollistaa.
Salingerin tuotannossa ilmenevistä epifanioista
Martin Bidney on artikkelissaan tutkinut Salingerin teoksissa esiintyviä epifanioita, mutta hyvin toisenlaisesta näkökulmasta kuin se, jota itse hyödynnän. Bidneyn lähestymistapa on pikemminkin strukturalistinen, hieman psykoanalyyttinen ja hyödyntää Gaston Bachelardin fenomenologiaa epifanioiden elementtien erittelyssä. Valittu näkökulma johtaa hänet käsittelemään täysin eri kohtia tekstissä kuin ne, joihin tämä tutkimus keskittyy.
Olen kiinnostunut epifaniasta nimenomaan taiteellisen työskentelyn osana ja välineenä ja näin ollen keskityn kirjoitusprosesseihin (laajasti ymmärrettynä, eikä ainoastaan niinä hetkinä kuin kynä koskee paperia tai sormi kirjoituskonetta), Bidney keskittää huomionsa kohtiin, joissa lukijan tai henkilöhahmon oletetaan kokevan epifania. Näistä kohdista Bidney pyrkii luonnostelemaan Salingerille tyypillisen epifanaattisen mallin ja vetämään tästä mallista esimerkiksi psykoanalyyttisia johtopäätöksiä. (Bidney 2000, 1.) Yleisemmällä tasolla Salingerin epifanioita luonnehtii Bidneyn mukaan estetismi, ”a worldview we may call aestheticist” (Bidney 2000, 2). Epifanaattisesta mallista paljastuvat psykoanalyyttiset erikoispiirteet kielivät Bidneyn mukaan nostalgiasta, johon on sekoittunut narsismia ja Bidney sitoo nämä piirteet estetismiin todetakseen:
”[De]votion to one’s own aesthetic gratification is narcistic at heart” (Bidney, 2000, 3).
Omassa tulkinnassani estetismi kietoutuu yhteen eettisen herkkyyden pikemminkin kuin omaan nautintoon kesittyneen narsismin kanssa. Yhdessä esteettinen ja eettinen herkkyys muodostavat Buddyn ja Seymourin kirjoittajuutta vahvasti määrittelevän ilmiön. Kirjoittamisen lisäksi Buddya ja Seymouria yhdistää myös epämääräisen mystinen, hyvin monesta perinteestä ammentava maailmankatsomus, jonka keskeisiä elementtejä ovat mm. taoismi, zen-buddhalaisuus sekä kristilliset mystikot. Se, kuinka kiinteästi taitelijuus ja henkinen maailmankatsomus Glassien perheessä yhdistyy, käy ilmi moneen otteeseen. Buddy toteaa Seymourista:
” — he more frequently than not tallied with the classical conception, as I saw it, of a mukta, a ringding enlightened man, a God-knower” (Salinger 1964, 68).
Seymour sen sijaan kirjoittaa kirjeessään Buddylle (jonka Buddy jäljentää lukijoille) hymyilleensä Buddylle, joka oli kirjoittanut kutsuntalomakkeeseen ”writer by profession” ja kysyy sitten: ”When was writing ever your profession? It has never been anything but your religion.” (Salinger 1964, 101.)
Taiteilijuus ja uskonnollis-eettinen kokemus kietoutuvat siis tiiviisti toisiinsa Seumour – An Introductionin esittämissä käsityksissä kirjoittamisesta. Ne eivät kuitenkaan sulaudu toisiinsa niin paljon, että kyseessä olisi varsinaisesti uskonnollinen, etenkään teistinen epifania, jossa kokemuksen tai kirjoituksen selittävä tekijä olisi jokin persoonallinen jumalhahmo. Panteistinen maailmankatomus on lähempänä sekä kirjallista epifaniaa, että Buddyn ja hänen kuvaamansa Seymourin kirjoittamista.
Panteismi
Epifania on tavattu liittää myös panteismiin (ks. Kivistö 2007). Kivistö kirjoittaa hieman epätarkasti jumalallisista epifanioista (Kivistö 2007, 104) romanttisten runoilijoiden yhteydessä, vaikka juuri heistä katsotaan alkaneen kirjallisen epifanian perinne (ks. Nicholls 1987), joka painottaa kyllä ilmestymistä tai ilmenemistä, muttei teistisestä jumalasta lähtöisin olevaa. Kirjallisen epifanian kinkkinen kohta onkin juuri siinä, minkä katsotaan olevan transsendenttia tai jumalallista (divine) ja minkä inhimillistä ja immanenttia kokemusta. Tämä on kiinnostava kysymys Salingerin tuotannossa, etenkin Glassin sisarusten kohdalla, joiden maailmankatsomus selkeästi sisältää moninaisia henkisiä, jopa pyhiä aspekteja, mutta joista on mahdoton väittää heidän tunnustavan yhtäkään yksittäistä uskontoa, saati uskovan yhteenkään maailmasta irralliseen persoonalliseen jumalaan. Glassin sisaruksista voisi todeta Buddyn sanoin (joilla hän kuvailee kirjoittamiaan henkilöhahmoja):
”– pursued by an Entity that I’d much prefer to identify, very roughly, as The Old Man of the Mountain” (Salinger 1964, 71).
Panteismin ja kirjallisen epifanian yhteys on juuri siinä, miten triviaali koetaan arvokkaaksi. Mikä tahansa maailmassa esiintyvä voi toimia epifanian lähteenä, koska kaikella on arvoa itsessään. Romantikot ajattelivat universaalin, persoonattoman hengen (joka tarinoissa personoitiin usein Panin myyttiseksi hahmoksi, siitä sana panteismi) vaikuttavan kaikkialla luonnossa (Kivistö 2007, 107). Näin ollen hierarkiat sen suhteen, mikä on kirjoittamisen arvoista ja mikä ei, laimenevat pois ja mikä tahansa voi toimia todellisuutta valaisevana, paljastavana yksityiskohtana. Salingerin Glass-saagassa tämä ominaisuus epifaniasta on korostetun esillä.
”There isn’t one girl there, including the Terrible Miss Zable, who is not as much my sister as Boo Boo or Franny” (Salinger 1964, 134).
Käsittelen Seymourin ja Buddyn maailmankatsomuksellisesta panteismia ja sen yhteyttä kirjoittamiseen tarkemmin artikkelin loppuosassa.
Jatkuu..
-
VÄLIMERKKIROMAANI(puolipisteen ja kasoispisteen romanssi)Dan Waber kakin ja puon ensimmäiset seikkailut (poEsia ) on romanssi, jonka päähenkilöiden kokonimet ovat kaksoispiste ja puolipiste.
Kysymyksessä on puhdasverinen välimerkkiromaani, koska tarina on kerrottu pelkästään välimerkein. Kullakin sivulla on vain merkit ja niiden ilmeet kertovat tarinaa.
Henkilöhahmona naispuolinen puolipiste on leikkisä, ja sillä on hyvä rytmitaju. Kaksoispiste on aluksi hieman jököttävän oloinen, tämä tulee esille avausluvussa nimeltä ”He tapaavat”. Siinä kaksoispiste ilmeisen pitkästyneenä puuhailee pelkän viivan kanssa, kunnes tilanne sähköistyy puolipisteen tullessa paikalle.
-
-
-
